Osallistuin tänään Münchenin marathoniin. Se oli minulle vuoden kolmas marathon. Ennätysaikani parani muutamilla minuuteilla, jonka olin juossut toissa keväänä toisessa eurooppalaisessa suurkaupungissa – Pariisissa. Olen kierrellyt muutoinkin Müncheniä ristiin ja rastiin, mutta nyt siis 42 kilometrin verran.
Kaupunki on rakentunut sodan raunioista ja välillä näkee modernin kaupunkikuvan sijaan sellaista vanhaa Saksaa, jossa ajatukset on helppo siirtää 30- ja 40-luvulle. Niihin aikoihin, kun Saksa nosti päänsä ja valloitti Eurooppaa. Kierrellessä ei voi välttyä ajatukselta, että saksalaisuus näkyy edelleen ja että varsinkin 50- ja 60-luvuilla olisi ollut mahdollista kääntää Euroopan suunta uudelleen. Mutta sitten muodostettiin Saksan ja Ranskan välille liitto, joka pitää. Rauha on vallinnut euroopassa siitä asti.
Kunnioita ja arvostan Euroopan unionia syvästi. Oli oikein, että EU sai Nobelin rauhanpalkinnon. Kaikesta poliittisesta ja taloudellisesta sekaannuksesta huolimatta EU on taannut meille, myös Kirkkonummella, sellaisen rauhanjakson, jota aiemmin ei ole Euroopassa ollut. Münchenin kaduilla voi jollain tavoin edelleen aistia saksalaisuutta, joka arvostaa omaa itseään ja näkee muissa heikkouksia. Ranskalainen porvalikulttuuri tai englantilainen monarkia edustavat myös pahimmillaan sellaista nationalismia, joka ei arvosta muita. Nämä nationalistiset ajatukset ja tunteet johtavat liian helposti ylimielisyteen ja muiden väheksymiseen. Sitä nationalismia on käytetty hyväksy usein ja pahimmin viime vuosisadan kahdessa maailmansodassa. EU on kuitenkin lopettanut tämän pelin.
Olenkin kiitollinen siitä, että minun sukupolveni ja myös omat lapseni ovat välttyneet sodalta ja sen kauhuilta. Ihmettelenkin niitä lausuntoja, joissa kansallisuus ja eurooppalaisuus asetetaan vahvasti vastakkain. Se tie on kuljettu aikoinaan sodan kautta loppuun. Nyt on rauhanrakentajien aika.
Sumea Silta Kirkkonummella 