Kuka pelkää vanhusta?

Vanheminen ei ole tauti, josta voi parantua. Vanhuus ei ole myöskään palveluita hoivakodissa. Mitä se oikein on? Kysymykseen ei ole olemassa vastausta. Lääketiede ei pysty kertomaan, miksi solumme vanhenevat eikä filosofia vastaamaan yksiselitteisesti, mitä elämä on.

Se on kuitenkin varmaa, että ikääntyminen ja vanhuus on osa meidän elämäämme. Viime aikoina olenkin jäänyt pohtimaan, pelätäänkö meidän yhteiskunnassa vanhenemista ja vanhusta. Osataanko yhteiskunnassamme vanhentua? Kehityspsykologiassa ikääntymiseen liitetään mahdollisuus kokea itsensä eheänä kokonaisuutena, joka on elänyt täyden elämän. Mutta vanhuuteen voi myös liittyä katkeruus menetetyistä vuosista ja ratkaisuista, joita on tehnyt sekä pelko omasta tulevaisuudesta.

Ikäihmisten hoivassa ei olekaan kysymys pelkästään käsien määrästä, vaan myös elämän kohtaamisesta kaikessa rujoudessaan. Sillä sitähän se on, kun elämänhallinta katoaa joko psyykkisesti tai fyysisesti. Äänen korottaminen ikäihmisten palveluiden puolesta on tärkeää. Mutta se ei yksinään riitä, jos ei tiedä mitä haluaa ja jos itse ahdistuu vanhuuden edessä. Vanheneminen ei ole pelkästään palveluita, vaan se on myös oman elämän kohtaamista. Se on asia, jonka jokaisen tulee itse kohdata. Osa meistä tarvitsee aikaa siihen ja valitettavasti osa ei uskalla koskaan katsoa omaa elettyä elämää silmästä silmään.  Rohkeimmat meistä uskaltavat kohdata oman eletyn elämän pitäen sitä parhaana mahdollisena.

Lehmuskartanon suhmurit

Lehmuskartanoon palkattiin ensimmäiset työntekijät helmikuussa 2009. Hoivakodin toiminta käynnistyi puolestaan maaliskuussa. Huhtikuussa henkilökunta valitti lääniin kokemistaan epäkohdista. Aluehallintoviraston mukaan syksyllä 2009 elettiin edelleen käynnistysvaiheessa. Miksi? Mitä työntekijät olivat tehneet talossa puoli vuotta? Suhmuroineet valituksia ja istuneet kokouksissa murehtimassa sen sijaan, että olisivat tehneet hoitosuunnitelmia kuten olisi pitänyt. Onneksi näitä murheita ovat aiheuttaneet vain osa työntekijöistä. Nyt lippu korkealle ja katse eteenpäin.

Aluehallintoviraston suhmurit kirjoittavat lausuntoja, joiden perusteet ontuvat. Ensinnäkin kyseessä ei ole viraston päätös, vaan valvonta-asia. Sinänsä ihan hyvä, että haluavat valvoa asukkaiden etuja. Mutta kun he puhuvat ratkaisuistaan niin niissä seisoo selvällä suomen kielellä: lääninhallituksen mielestä. Nyt ei kysytä mitään mielipiteitä, vaan tosiasioita. Ja niitä on heidän kirjelmässään aika vähän.

Virasto yllyttää jopa laittomuuksiin. Se yllyttää Kirkkonummea rasistisiin ratkaisuihin. Silloin kun ammattihenkilölle myönnetään lupa toimia terveydenhuollon tehtävässä Suomessa niin työntekijän ammatillinen pätevyys pitää. Työnantaja voi toki katsoa palkatessaan henkilön sopivuutta tehtävään, mutta nyt viranomainen kehottaa kunnan työntekijöitä olemaan palkkaamatta hiukan heikommin suomea tai ruotsia (vai kumpaakin?) puhuvia. Laki on kuitenkin yksiselitteinen: ketään ei voida syrjiä mm. ihonvärin, uskonnon tai kielen vuoksi.

Muutamassa kohden virasto puhuu perehdytyksen riittämättömyydestä perustelematta asiaa sen enempää. Kuinka he ovat tähän päätyneet? Ovatko he selvittäneet työntekijöiden oppimiskyvyn? Ovatko he tarkistaneet, että työntekijät ovat tehneet oman velvollisuutensa? Työntekijöillä on nimittäin myös velvollisuuksia perehtyä asiaan eikä vain olla perehdyttävänä. Pahimassa tapauksessa perehdytys on sitä, että työntekijä toteaa osaavansa asian, koska ei kehtaa tunnustaa omaa osaamattomuuttaan. Silloin virheen tekee työntekijä, ei työnantaja.

Viimeisenä suhmurina asiassa on Pauliina Juntunen. En tiedä millä muskeleilla hän arvioi Lehmuskartanoa Kirkkonummen Sanomissa, mutta pieleen menee heti ensimmäisessä lauseessa. Kyseessä ei ole vanhainkoti vaan hoivakoti. Hänen kirjoituksensa on sen verran täynnä tahallisia tai tahattomia vääristyksiä, että se tekee minut surulliseksi. Kuinka on mahdollista, että politiikka tekee fiksusta naisesta yksinkertaisen.

Missä on saksalaisten vahtikoira?

Olin pari viikonloppua sitten Saksassa. Tarkemmin sanonutta Baijerissa valvomassa jääkiekkojoukkueen pelimatkaa. Viimeisenä aamuna ennen Suomeen lähtöä kävimme Dachaussa. Meille oli järjestetty opas, joka kertoi tästä saksalaisten ensimmäisestä keskitysleiristä. Leirille tuotiin kaiken kaikkiaan noin 200 000 vankia. He olivat juutalaisia, homoseksuaaleja, poliittisesti arvelluttavia jne. Dachau oli natsien opetusleiri ja leirillä kokeiltiin myös vankien tuhoamista. Kaasukammiossa ja muilla tavoin heitä tapettiin noin 30 000. Tällä leirillä saivat oppinsa kaikki saksalaiset keskitysleirien työntekijät. Ja nyt tuolla työntekijöiden koulutusalueella toimii saksan poliisin koulutusleiri. Mikä on siis muuttunut?

Olen omin silmin nähnyt, kuinka saksalainen viranomainen voi toimia 2000-luvulla. Ylimielisesti ja toisen ihmisarvoa loukkaavasti. Oikeutuksensa käytökselleen he perustavat viranomaisen asemaan. Tulee väkisinkin mieleen, minkälaisia poliiseja koulutetaan niissä tiloissa, joissa aiemmin koulutettiin mm. Auscwitchin natsit. Pitäisikö meidän oikeasti vahtia, mitä tässä maailmassa tapahtuu?

HUS ja mielenterveys

Kirjoitin vastineen viime viikolla Hesariin HUSin sanelupolitiikasta. Sain samana päivänä myös lisätietoa asiasta vieraillessani Jorvin psykiatrisella osastolla lääkäreiden kutsusta. Tilaisuudessa esiteltiin suunnitelma keskittää palvelut kahteen osaamiskeskukseen ja Kirkkonummen avohoidon toimipisteeseen, josta palveluita on saatavilla joitain kertoja viikossa. Tämä ei ole kirkkonummelaisille optimiratkaisu. Ilmaisin sen heille. Tässä taloudellisessa tilanteessa Kirkkonummen palvelut heikkenevät, koska kunnalla ei itsessään ole osoittaa lisärahaa ellemme vähennä Jorvin käyttöä. Kutsuin HUSin edustajat mukaan laatimaan yhteistä politiikkaa mielenterveyspalveluille. Se lienee ainoa vaihtoehto. Nyt kunta joutuu seuraamaan mitä muualla tapahtuu ilman vaikutusmahdollisuuksia.